Nyt on taas sellainen sukkaolo.

Neulon sukan toisensa perään. Saa neuloa, mutta ei tarvitse ajatella mitään.

Kunhan vain lanka on jotain ihanaa, pehmeää ja ohutta.

Jotain tälläistä.

Monesti olen viime aikoina törmännyt käytökseen, jossa vähät välitetään toisen tunteista.

Martina Aitolehti sanoi viime vuonna BB:ssä: "Enhän minä hauku, sanon vain mielipiteeni. Oma vika, jos loukkaannuit!"

Jotkut omat ystävänikin ovat ottaneet tämän ajattelutavan käyttöön. Toiselle ihmiselle, ystävällekin, voidaan sanoa inhottavasti tai käyttäytyä todella tylysti.

Ja sitten sanotaan, että oma vika, jos loukkaantuu. Sanoin vain mielipiteeni.

Eli vika on vain ja ainoastaan vastaanottajassa. Kun ei osaa ottaa palautetta vastaan.

Onko joku oikeasti niin kova, että voi kertoa ilkeitä mielipiteitään ilman, että asia vaivaa yhtään? Voiko joku ihan oikeasti ajatella, että loukkaantumisen syy on vastaanottajassa? Että minä tein ihan oikein sanoessani mielipiteeni?

Onko joku niin kova, että pystyy ottamaan vastaan ilkeääkin palautetta ja käytöstä? Ja olla ihan oikeasti loukkaantumatta tästä?

Minä en enää loukkaannu. Tulen surulliseksi. Ystävä ei käyttäydy näin.

 

 Kuvassa takuuvarmin ystävä tilanteessa kuin tilanteessa...

 

Pitkästä aikaa tuntuu, että ehkä jaksan jotain tehdä. Siis muutakin kuin töitä.

Elämä on ollut pelkkää työntekoa viimeisen parin vuoden ajan. Tuntuu, että en ole pystynyt lepäämään hetkeäkään. Jos joskus olen yrittänyt, niin olo on kuitenkin syyllinen, pitäisi tehdä töitä. Tämä on varmasti kotona työskentelyn huonoin puoli, työ on aina läsnä.

Puoli vuotta sitten tein rajun ratkaisun työrintamalla ja nyt tiedän, että joskus, ihan lähitulevaisuudessa, minulla on pieniä vapaahetkiä! Ja tänään on ensimmäinen sellainen.

Aamulla siivosin ompelunurkkaukseni ja kävin taputtelemassa ystävääni Ompelukonetta. Ihan vielä en siihen virtaa päälle laittanut. Täytyy makustella tätä hetkeä. En ole ommellut vuoteen. Ja se on minun intohimo. Mutta tänään vielä ajattelin ommella. En tiedä mitä. Jotain ihanaa kangasta. Ehkä jokin pieni pussukka tai laukku. Ymmärtääköhän kukaan, miten tärkeää ompeleminen on minulle?

Hyvä mieli.

Elämä on sittenkin ihanaa.

 

 

Naapurin Seppo, eronnut nelikymppinen mies on pahassa pulassa.

Kahden naisen pyörittämisessä ja hullun ex-vaimon rauhallisena pitämisessä on täysi työmaa yhdelle miehelle. Vaikka Sepolla on tiukka aikataulu, jonka mukaan aikaa jaetaan tasaisesti kahdelle uudelle naiselle, sattuu silti vahinkoja.

Niin tapahtui viime sunnuntaina.

Aikataulutus jotenkin epäonnistui pahasti ja nainen nro2 saapui vieraisille liian aikaisin tai sitten nainen nro1 ei lähtenyt ajoissa pois. Tuloksena oli hirveä huuto ja mekastus. Ja Seppo luikki sisälle piiloon.

Nainen nro2 huusi lujempaa ja pirullisemmin. Nainen nro1 otti Toyotansa ja käsilaukkunsa ja lähti pihasta hiekka pöllyten.

Voittajana paikalle jäänyt nainen asteli sisään taloon, josta kuului hetken aikaa jumalaton jäkätys. Ja sitten hiljaisuus. Nainen nro2 viipyi talossa hänelle sallitut kaksi ja puoli tuntia. (Sama aika molemmille naisille joka sunnuntai).

Ja kaikki jatkuu nyt niin kuin ennenkin. Paitsi että nainen nro1 on pysynyt tämän viikon poissa. Milloinkahan palaa taistelutantereelle?

Mikä tässä miehessä viehättää naisia niin paljon, että ovat valmiita kissatappeluun kaiken kansan nähden?

Raha? Mitään muuta en keksi. Tossu koko mies.

 

Tänään ei jaksa. Laittaa ruokaa.

Suunnitelmissa oli valmistaa ihan itse pizzaa perheelle. Mutta taas on sellainen olo, että en todellakaan jaksa pilkkoa kinkkua, raastaa juustoa, siivuttaa tomaattia.

Ehkä sitten huomenna ruuanlaitto taas huvittaa... Tai sitten ei. Viime aikoina ei oikein ole huvittanut.

Kurvaanpa Opelillani lähimpään pizzapaikkaan ja pelastan itseni ja perheeni. Ja haen samalla viinipullon illaksi. Ihanaa.